Kaikki neljä koiraamme

Meillä on yhteensä neljä koiraa, jotka ovat virallisesti meidän vaikkakin vain yksi asuu tällä hetkellä kanssamme. Aloitetaan esittely vanhimmasta Kapa-rouvasta, joka on nyt 10-vuotias ja ollut minulla noin 5 kuukautisesta lähtien. Kapa on rescuekoira Venäjän Viipurista ja tuli minulle Viipurin koirien kautta. Meidän ujopiimä Kapa on pieni noin 8 kiloinen ja siinä on mahdollisesti chihuahuaa ja corgia ainakin. Kapa on mahtava persoona vaikkakin elämä hänen kanssaan vaatii omat kommervenkkinsä. Tutut ihmiset, asiat ja paikat ovat ok, mutta muut sitten eivät olekaan, ainakaan alkuun. Esimerkiksi roskakatoksen kanssa hän ei ole tullut sinuiksi koko 10 vuotisen elämänsä aikana. Perusluonteeltaan hän on arka, mutta rauhallisessa ja stressittömässä ympäristössä elellessä pärjää vallan mainiosti. Lapsia hän pelkää todella ja tässä syy miksi hän ei tällä hetkellä kanssamme pysty asumaan. Nyt hän siis toistaiseksi asustelee ystäväni luona ihan kävelymatkan päässä kotoamme. Tähän ratkaisuun päädyttiin jokunen viikko sitten ja hyvin on tuntunut toimivan ihan kaikkien kannalta ja siitä olen todella helpottunut ja iloinen.

Seuraavaksi vanhin on mieheni 9-vuotias koira Igor. Igor on pittbulmix ja kotoisin Ukrainasta, josta mieheni sen pentuna osti. Hän onkin oikea maailmanmatkaaja, sillä hän on asunut Ukrainan lisäksi Romaniassa ja Suomessa sekä matkustanut autolla läpi Euroopan useampaan otteeseen. Igor asuu omakotitalossa täällä Suomessa anoppini kanssa, myöskin ihan meidän lähellä ja mieheni käy siellä usein häntä hoitamassa. Minulla on omistusasunto kerrostalossa, jossa perheeni kanssa asumme ja Igor on liian metsäläinen sekä tottunut olemaan ulkona, joten häntä emme edes ole yrittäneet pakottaa kaupunkiasujaksi. Igor on henkeen ja vereen vartija koira, joka rakastaa autoilua ja koppinsa katolla vahdin pitämistä. Hän on vallan mainio koira vaikkakin hyvin omapäinen mutta kukapa meistä ei olisi.

                                                                                                     Igor

Peanutin otimme reilu vuosi sitten Hard Luck Pawsin kautta Kreetalta. Yhdistyksen oli ollut tarkoitus vain sterilointikampanjan yhteydessä steriloida hänet ja palauttaa kadulle, mutta nokkela pikku koira ei tästä ajatuksesta ollutkaan samaa mieltä. Hän nimittäin lähti seuraamaan autoa, jolla hänet jätettiin takaisin mistä otettiin. Niinpä onneksi yhdistyksen ihmiset heltyivät ja nappasivat piskusen koiran mukaansa.

Peanut (alunperin Mirko) oli selkeästi ollut aiemmin kotikoirana, sillä kaikki tavat hihnakävelyistä lähtien olivat hänellä hyvin hallussa. Peanut on nyt arviolta 3 vuotias ja en voisi parempaa perhekoiraa meille kuvitellakaan. Vauva on hänelle aika neutraali asia, hän väistelee jos on tarvis ja tulee meidän luo kun siltä tuntuu. Oma rauha hänelle on tietysti pyhitetty makuupaikan ympäristöön. Peanut on armoton herkkusuu ja lihookin melko helposti (kuten itse kukakin.. :D). Joten meidän täytyy välillä pysyä tiukkana vaikka karvakaveri on kyllä aina paikalla kun on mitään ruuan tapaistakaan havaittavissa.

                                                                        Peanut ennen trimmiä…                     …ja jälkeen.



 LUCKY

Luckyn löysimme vuosi sitten Romaniassa ollessamme kylän kirkon liepeiltä kamalassa kunnossa. Hän oli nälkiintynyt, lähes kykenemätön kävelemään, likainen ja täynnä kirppuja. Näky oli kerta kaikkiaan järkyttävä. Kävimme heti ostamassa sille ruokaa ja annoimme juotavaa. Kuulimme pysäkillään odottelevalta bussikuskilta ettei se ollut kenenkään koira ja hän oli nähnyt sen asuvan kadulla jo hyvän aikaa, kuten ulkomuodostakin pystyi päättelemään. Luultavasti myös auto oli tölväissyt koiraparkaa tai sitten sitä oli potkittu. Bussikuski kertoi onneksi tarjonneensa sille aina tavatessaan juomavettä ja ruokaa. Joka tapauksessa oli selvää ettei se pitkään enää kestäisi hengissä joten ainoa vaihtoehto meille oli ottaa koira automme kyytiin ja suunnata suoraan eläinlääkärin vastaanotolle. Kokoajan pelkäsimme ettei se tulisi selviämään, mutta toisin kävi! Kuntoutimme Luckya sen muutaman päivän mitä meillä oli vielä aikaa ennen Suomen lentoa ja hommaa jatkoi appiukkoni tutun eläinlääkärin kanssa. Tällä hetkellä Lucky voi hyvin ja appiukko pitää hänestä huolta Romaniassa. Samainen eläinlääkäri hoitaa myös koirien ulkomaanadoptioita (pääasiassa Hollantiin) ja toivommekin, että Lucky pääsisi adoptio-ohjelmaan. Katukoiria on kuitenkin Romaniassa aivan liikaa, joten voi olla ettei hän pääse mutta sitten me pidämme hänestä huolta. En malta odottaa, että päästään taas Romaniaan Luckya moikkaamaan ja saan otettua uusia iloisempia kuvia hänestä.